Kuva: Pixabay
Se tuli yllättäen kuin outo vieras. Ei kysynyt lupaa. Asettui taloksi. Alkoi oitis kiusata ja piinata. Raastoi ja repi hermoja. Toi tullessaan jatkuvat kivut, sitten terveydelliset, taloudelliset ja sosiaaliset hankaluudet. Olisinpa vain osannut ajoissa ennakoida elämäni kulkua.
Ilmalento rappukäytävässä
Silloisen työpaikkani rapukäytävässä oli vanhanaikaiset kiviset kierreportaat. En koskaan käyttänyt hissiä, koska työpisteeni sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Sitten eräänä päivänä se tapahtui. Täydellinen ilmalento rappusia alas tullessa. Työtapaturmassa loukkaantuminen mullisti koko loppuelämäni.
Vasta kuukausia kestäneiden kipujen, jalan turvotuksen ja moninaisten muiden oireiden jälkeen jalasta otettiin magneettikuvat. Vauriot olivat selvät ja vaativat välitöntä leikkausta. Leikkaus ei onnistunut ensimmäisellä kerralla. Jouduin toiseen leikkaukseen. Sekään ei tuonut toivottua tulosta. Nyt kipu jo asettuikin asumaan kehooni pysyvästi. Lukuisten tutkimusten ja lääkärikäyntien jälkeen minulla todettiin CRPS eli krooninen kipuoireyhtymä.
Se, että kipu piinasi yötä päivää ei vielä riittänyt, oli kuunneltava myös toisten ihmisten ajattelemattomuutta lausuttuja, ilkeitäkin, sanoja. Krooninen kipu ei välttämättä näy päällepäin. Sen kyllä tuntee ja se valtaa niin kehon kuin mielen. Olemme kuitenkin melko taitavia piilottamaan kivun tuoman tuskan ja ahdistuksen. Kuukaudesta toiseen nukutut huonot yöunet jättävät kuitenkin jälkensä.
Käännekohta elämässä
Palattuani sairauslomalta aloitin työpäivän lääkkeiden voimalla. Eihän ne vieneet kuin pienen osan kivuista. Ei hermokipua niin vaan taltuteta. Näin jatkui kuukaudesta toiseen. Olin taas valvonut kipujen kanssa monta yötä peräkkäin. Väsymys painoi, mieli oli maassa ja itku herkässä. Sinä aamuna työpöydän ääressä itkiessäni tiesin, että elämä oli kääntänyt minulle selkänsä. Siinä hetkessä ymmärsin, että työnteko minun osaltani oli ohi. Kaikki oman työni ohessa suorittamat lisäkoulutukset ja satsaukset olivat menneet kuin hukkaan.
Tapaturmassa oli kaikki ainekset todella pahaan vammautumiseen tai jopa kuolemaan. En ollut valmistautunut mitenkään loppuelämääni. Minulla ei ollut edunvalvontavaltuutusta, jolla nimeämäni henkilö olisi voinut hoitaa asioitani. Ei hoitotahtoa, miten minua tulisi hoitaa vakavan vamman sattuessa, kun en enää itse kykenisi ilmaisemaan tahtoani. Testamenttikin oli laatimatta, jolla turvaisin tahtoni tapahtuvan.
Miten elämässä eteenpäin?
Onneksi minulla oli pieni puskurirahasto säästettynä, jonka avulla pärjäsin jonkin aikaa. Sain maksettua laskut sekä lyhennettyä velkoja. Ostaessani asunnon velaksi en ollut osannut ennakoida, että joutuisin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. Tulotasoni laski huomattavasti. Sisällä velloi ahdistus – miten selviäisin loppuelämästä? Millainen tulevaisuus minua odottaisi?
Taistelu vakuutusyhtiötä vastaan vamman aiheuttamien kulujen korvaamiseksi oli henkisesti todella raskas. Usko tulevaan joutui kovalle koetukselle. Työelämästä poisjäänti aiheutti valtavan suuren menetyksen ja tyhjyyden tunteen. Pidin kovasti työstäni ja olin suunnitellut tekeväni sitä pitkälle tulevaisuuteen. Millä tavalla hankkisin sairaana ja kipuvammaisena oikeutuksen olemassaololleni työorientoituneessa yhteiskunnassamme?
Ennakoiden eläkkeelle
Vihdoinkin kaiken henkisen ja fyysisen kipuilun keskellä sain Vakuutusoikeuden päätöksen pysyvästä työkyvyttömyyseläkkeestä. Eläkkeelle jäänti, tai joutuminen, vaikutti huomattavasti tulotasooni. Enhän ollut osannut ennakoida sitä ollenkaan työssä ollessani. Tämä johti siihen, että taloutta oli seurattava ja suunniteltava tarkemmin. Haaveet ulkomaanmatkoista ja niihin liittyvistä ihanista luonto- ja kulttuurielämyksistä saivat tuolloin jäädä. Sosiaalisten suhteiden kapeneminen aiheutti ahdistusta. Elämä tavallaan kuin pysähtyi. Elin kuin tyhjiössä kipujen ja masennuksen ympäröimänä.
Onneksi minulla on läheiset, jotka kannattelevat vaikeidenkin aikojen yli. Heidän tukensa on korvaamaton. Vihdoin, vuosien jälkeen, olen oppinut ottamaan kivun kaverikseni. Se elää ja on minussa. En pääse siltä pakoon, joten koetan rakentaa itselleni niin hyvän ja mielekkään loppuelämän kuin se tämän kaverin kanssa on mahdollista. Toinen päivä on parempi, toinen huonompi. Kipua ei koskaan voi ennakoida. Elämä on kuitenkin elämisen arvoinen ja osittain ennakoitavissa. On nähtävä jokaisen hetken kauneus kaiken kaaoksenkin keskellä.
Varautumalla vanhuuteen
Tapaturmasta tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta. Tänä aikana olen saanut toimia vapaaehtoisena ja joissakin pienissä palkallisissa tehtävissä. Toimintani ei ole ollut aikaan sidottua, joten sitä on voinut tehdä kipujenkin kanssa. Näiden tehtävien myötä olen saanut itselleni paljon henkistä voimavaraa, toivottavasti myös voinut antaa jotain.
Vanhuuteen varaudun pitämällä huolta nykyisestä terveydentilastani. Koetan myös säilyttää talouteni tasapainossa. Hyvään vanhuuteeni kuuluu myös matkustaminen kivun ja sairauden sallimissa rajoissa. Matkojen toteuttaminen vaatii toki niin fyysisiä kuin taloudellisiakin resursseja, joten tärkeää tässä on pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus. Vanhuusiän asumisen suunnittelu on vaikeaa. Omasta rakkaasta kodistaan ei olisi valmis luopumaan, vaikka asuukin hissittömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Toki toimintakyky pysyy yllä niin kauan, kunnes jalat kantavat ja kunnes ei toistamiseen kompuroi kivirapuissa.
Artikkeli on julkaistu Vanhustyö-lehdessä 5/23
________________________________________________________________________________
Ennakoiden eläkkeelle
Eijan tarina löytyy myös Vanhustyön keskusliiton Facebookista. Jaa sinäkin on tarinasi ja laita siihen tunniste #EnnakoidenEläkkeelle.